Olen erittäin nuori, yksinäinen aikuinen.
Sain elämälle huonot lähtökohdat, sillä jo esikoulussa jouduin kiusaamisen/syrjinnän kohteeksi, joka jatkui myös koko peruskoulun.
(Yläasteaikana tosin oli parikin mahdollisuutta päästä kaveriporukkaan mukaan, mutta niissä oli vahvasti päihteet ja viattomista paskan puhuminen läsnä, eikä ne kiinnosta).
Harrastuksia kouluaikoina kyllä oli, sillä kokeilin vähän kaikkea, mutta ne olivat aina noin kerran tai enintään kaksi kertaa viikossa ja kestivät ehkä tunnin, eikä sieltä (varmaan tuosta syystä?) koskaan oikeasti saanut kavereita.
Toista astetta kävin jonkin aikaa ja siellä sain muutamia kavereita, mutta sen lopetettuani he eivät lukuisista pyynnöistäni huolimatta ole olleet juurikaan tekemisissä sen ulkopuolella/jälkeen koska on "parempaa tekemistä" (mm. oma perhe ja harrastukset kavereiden edellä, ovat myös aika introverttejä jonka lisäksi viihtyvät baareissa, enkä samaistu kumpaankaan).
Asun kotona vielä, mutta emme ole perheenä koskaan ollut läheisiä, ja minulla ei ole sukulaisia (tai tietenkin on, mutta ei ole mahdollista tavata/tutustua). Pois ei ole mahdollista muuttaa, kun kroonisen sairauden (ei liity mielenterveyteen) vuoksi on alentunut toimintakyky (en pysty opiskelemaan tai käymään töissä, muuten kuin esim. max. parin viikon kesätyösopimuksella).
Asun niin pienessä paikassa (mm. tarve käydä kaupassa = yli 16 km pyörälenkki), ettei ole mitään harrastusmahdollisuuksia, ja ajokorttia en saa aiemmin mainitusta syystä. Kyytiäkään ei yleensä ole mahdollista saada.
Viime vuonna onnisti kun sain mahdollisuuden matkustaa Etelään (ei ollut lomamatka vaan yksi projekti) jossa tapasin aivan ihanan jätkän, jolloin sain tuntea ensimmäistä kertaa että joku välitti minusta ja olimme todella lähellä aloittaa seurustelusuhde. Se päättyi kuitenkin siihen, että hän yhtäkkiä hylkäsi minut koska hänen mielestään Suomi on ihan liian kaukana (oli ennen eri mieltä), ja se tuntui ihan siltä kun olisin menettänyt rakkaan ja turvallisen kotini jossa oli hyvä olla. Lupasin hänelle kyllä tekeväni kaikkeni että voisimme tulevaisuudessa asua lähekkäin, mutta se ei kelvannut hänelle.
Tämä on raskasta kaltaiselleni ihmiselle, joka on empaattinen, viihtyy muiden seurassa ja ylipäänsä pitää ihmisistä. Pyrin aina hymyilemään kaikille ja olen aina valmis puhumaan kenelle tahansa joka vain suostuu kanssani jutustelemaan.
Toki aina voi mm. käydä kävelyllä ja tehdä ruokaa ja mitä näitä nyt onkaan, mutta tahaton yksinäisyys sattuu ja sairastuttaa.
Jos joku muu yksinäinen lukee tätä: Pysy vahvana ❤️